Helmi Kekkonen: Vieraat

Blogissa on ollut taas jo päälle viikon ajan hiljaista, ja julkaisutahti saattaa lähiaikoina pysyäkin vähän hitaampana. Tiedän, että blogin kasvattaminen vaatii kovaa työtä, ja hurjaa julkaisutahtia, mutta onneksi heräsin huomaamaan, että on tärkeämpiäkin asioita, kuin menestyminen. Oma jaksaminen on ollut kortilla, ja rakkaista harrastuksista, lukemisesta ja kirjoittamisesta, on meinannut tulla suorittamista. Siksi  minun onkin nyt aika keskittyä omaan hyvinvointiini, energian keräämiseen ja uuden elämänasenteen opetteluun (myös kirjojen avulla - tietysti!). Tämä siis tarkoittaa jatkossakin sitä, että julkaisen kirja-arvosteluja vielä harvemmin, kuin aiemmin (eli todella harvoin ainakin nykysomemittapuulla). Mutta pysykää mukanani, lukijat, blogi ei katoa minnekään, vaan jatkan sen kirjoittamista jaksamiseni mukaan. Tämä on kuitenkin yksi suuri ilon tuoja elämässäni, ja iloa olen taas etsimässäkin.


Mutta mennäänpäs nyt minusta itse pääosan esittäjiin, eli kirjoihin, ja tämänkertaiseen arvioon, joka otsikon mukaisesti on siis Helmi Kekkosen romaanista Vieraat (Siltala 2016). Kyseessä on sangen näpäkän kokoinen (alle 200 sivua) teos, jonka mielestäni erityisen kauniin ja herkän kannen (jonka on loihtinut Elina Warsta) alta paljastuukin aika kouriintuntuva kokoelma yhteen nivoutuvia ihmiskohtaloita. En osannut odottaa ihan sitä mitä sain, mutta sainkin parempaa, kuin osasin ollenkaan odottaa. Keveä kansikuva sai odottamaan keveää luettavaa (en juurikaan tutustunut kirjaan enkä sen arvosteluihin ennen lukemista), ja onhan teksti soljuvaa ja höyhenenkevyttä, mutta se kertoo aika tummanpuhuvia tarinoita. Kansi sopii oikeastaan kirjan teemoihinkin täydellisesti: mikään/kukaan ei ole sitä, miltä aluksi näyttää, tai miksi sitä luulet.

"---mitä jumalauta täällä oikein tapahtuu---"
(s.19)

Vieraat on episodiromaani, eli se koostuu useasta erillisestä tarinasta, jotka muodostavat yhden moniäänisen kokonaisuuden. Tässä romaanissa yhdistävä elementti on illallinen, johon jokainen päähenkilöistä on kutsuttu (mutta johon kaikki suinkaan eivät osallistu). Jokainen luku on siis eri henkilön näkökulmasta kerrottu hetki elämästä ennen juhlaa. Illallinen on ikään kuin kliimaksi, johon kaikki tähtää - tai ei tähtää. Episodirakenteen vaarana on liika irrallisuus, mutta mielestäni Vieraat on eheä kokonaisuus - etenkin koska kantavat teemat kieppuvat mukana koko romaanin läpi. 

Omassa lukukokemuksessani romaanin tärkeimmäksi teemaksi nousi vanhemmuus, jota käsitellään eri henkilöiden kautta eri tavoin ja hyvinkin eri näkökulmista. Vanhemmuutta ja lapsi-vanhempisuhdetta käsitellään niin suoraan kuin välillisestikin, niin lapsen kuin vanhemmankin näkökulmasta.  Vauvan ja aikuisen lapsen vanhemmat saavat äänen, äänen saavat niin rakastetut kuin hylätytkin lapset. Adoptio, yksinhuoltajuus, lapsettomuus ja myös lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö pääsevät kukin vuorollaan esille. Kenties kirjan esimerkit vanhemmuudesta ovat vähän äärimmäisyyksiin vedettyjä, mutta nuo äärimmäisyydet kuitenkin toimivat hyvin muodostaen taustan kaikelle tapahtuvalle - jylisevän taustavoiman kaikelle, mikä pinnan alla kuplii (ja siellä sitä tosiaan kuplii!).

"He olivat minun vanhempani, ainoat ja oikeat, vaikka sitä olikin mahdoton hyväksyä."
(s.134)


Pinnan alla kihisee jokaisella henkilöllä ja jokaisen pariskunnan välillä niin, että jossain välissä vähän tuskastuttaakin: eikö kenelläkään koskaan mene hyvin, miksi kaikki on ihan vinksallaan? Erityisen riipivää on lapsihaaveiden kariseminen kuvaus. Erityisen kaunista taas on nuoren yksinhuoltajaäidin suuri onni pienestä lapsestaan. Tuohon väliin mahtuukin sitten aikalailla koko tunteiden kirjo, joka tuntea Vieraita lukiessa. Mitä kihisevään pinnan aluseen tulee, heräsin jossain välissä huomaamaan, että enemmän kuin illallisvieraita, ovat kirjan henkilöt vieraita toisilleen, outoja, täysin tuntemattomia, vaikka periaatteessa läheisimpiä - lapsia, vanhempia, sisaruksia, puolisoita... Aukot täyttyvät tarinan edetessä, mutta vain lukijalle. Toisilleen nuo ihmiset säilyvät täysin mysteereinä, ja voivat siksi(kin) huonosti.

Kirja kuulostaa paljon raskaammalta kuin onkaan. Sillä kieli - se on niin kevyttä, kaunista ja vaivattomasti eteenpäin soljuvaa, että rankkakaan aihe ei vaikuta liian rankalta kohdata. Lataus kasvoi lukiessani pikku hiljaa niin, että yhtäkkiä vain huomasin olevani kyyneliin asti liikutettu, ja ihmettelin, että mitä oikein tapahtui. (Kevyen kielen ja rankan aiheen yhdistelmästä tuli mieleen taannoin arvostelemani ja myös kovasti ihastelemani Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017).) Yhdistelmä on vähän petollinen, mutta ah, niin koukuttava!

"---kukaan ei ole häntä niin lähellä ja hänestä niin kaukana kuin äiti."
(s.26)

Kaiken kaikkiaan Vieraat on kirja, jonka lukemisesta nautin suuresti, ja jota myös piti aikansa pureskella ja pohtia. Kuten jo aiemmin tuumasin, asioiden käsittely on aika kärjistettyä ja alleviivattua - välillä jopa stereotyyppistä, mutta ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla. Kun pieni romaani antaa äänen usealle henkilölle, on selvää, että hahmoihin ei pääse tutustumaan kovinkaan syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti - että jää paljon aukkoja, joita ei täytetä. Koin kuitenkin, että sain tietää tarpeeksi - tietyistä asioista, joihin fokus oli keskitetty (eli lähinnä ihmissuhteista: parisuhteista ja lapsi-vanhempikuvioista, ja siitä, miten lapsuutta kannetaan mukana läpi elämän) paljon ja toisista ei mitään - joten itse en kokenut jääneitä aukkoja mitenkään häiritseviksi, enkä päähenkilöiden määrää liialliseksi. Päin vastoin moniäänisyys takaa rikkaan lukukokemuksen, josta nautin ja jonka muistan varmasti pitkään.


Tekijä: Helmi Kekkonen
Teos: Vieraat
KustantajaSiltala 2016
Sivuja: 191
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 19. haastekohta: Kirja käsittelee vanhemmuutta

-Viivi

Kommentit